Se tapahtuu kun lepäät

Luin Tomas Sjödinin kirjaa ollessani itse sairaslomalla. Teema kolahti syvälle sisimpään täydellä voimalla, sillä oma jaksaminen oli ollut jo pitkään kortilla unettomuuden vuoksi. Sjödinin kuvaus levosta toi virkistystä omaan ajatteluun. Sjödin ei tyydy määrittelemään lepoa tauottomaan Netflixin tuijottamiseen, vaan kuvaa sen olevan yhteyttä ihmisten kanssa ja irtipäästämistä.

Lepo on syvimmässä merkityksessään luopumista. Kaikki meistä tunnistaa sen tilanteen, kun tarrautuu johonkin kynsin ja hampain ja huomaa, ettei kehitystä pääse tapahtumaan. Aitajuoksija Lotta Harala kertoo Jenny+ -ohjelmassa, kuinka lupaava ura yleisurheilijana katkesi syömishäiriön takia. Liian terve ruokavalio muuttui pikkuhiljaa epäterveelliseksi, kun urheilija tarrasi kiinni täydellisyyteen. Tämä johti loukkaantumiskierteeseen, ylirasitustilaan ja erilaisiin sairauksiin. Vasta levon ja "putoamisen" kautta Harala pääsi takaisin yleisurheilun pariin erilaisella asenteella. Tarraudumme helposti tavoitteisiimme ja toiveisiimme pakonomaisesti. Sjödin kuvaa, että usein tarrautumista parempi vaihtoehto on kontrollista luopuminen. Sen, että antaa elämän tulla.

"Joka aamu heräämme maailmaan, jota emme itse luoneet. Maailma on olemassa. Me olemme olemassa. Se, että lepää säännöllisesti, on elämän ihmettelemistä, sitä, ettei anna elämän muuttua itsestään selväksi. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että elämän laita on samoin kuin vanhan talon- se on luonteeltaan hetkellistä ja keskeneräistä. Ei sen ole tarkoituskaan valmistua, unelmamme ja kaipauksemme elävät siinä. Tässä ajatuksessa on hyvä levätä. Levätä kesken kaiken, valmista tästä ei koskaan tule"

Sjödinin mukaan lepo pätee myös rakkauteen. Rakastaminen ei ole takertumista, vaan käsien avaamista. Se on luovuttamista ja taakse vetäytymistä. Lepo on silta mahdollisuuksiin ja luottamista voimiin, jotka ovat itseä suurempia. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan, eikä myöskään itseä voi pakottaa ketään rakastamaan. Siihen pitää antaa aikaa ja rauhaa. Joskus toisesta irtipäästäminen voi olla viisaampaa kuin toisen kahlitseminen.

Kirjassa käsitellään lepoa juutalaisen sapatin käsitteen kautta. Vastoin yleisiä käsityksiä sapatilla ei tarkoiteta yksin vietettyä aikaa, vaan vuorovaikutusta. Sjödin esittää, että sapatista puuttuu erityisyys, joka siihen yleensä liitetään. Todellisuudessa sapattina laitetaan ruokaa ja kutsutaan ystäviä kylään. Se on läsnäoloa ja huomion kohdistamista elämän tärkeisiin asioihin. Silloin sanomme ei kaikelle, mikä vie muuten aikaamme. Tätä periaatetta olen alkanut itsekin noudattamaan.

Sjödin muistuttaa, että elämään ei mahdu kaikkea, vaikka kuinka sitä toivoisimme. Joskus meidän on pakko levätä myös siitä, mitä rakastamme kaikista eniten. Joskus vähemmän on todellisuudessa enemmän.