Keltainen maailma

Voiko menettäminen olla siunaus ja kasvun mahdollisuus? Ajatus voi tuntua alkuun kliseeltä ja suruvaiheessa olevalle henkilölle töksäytettynä suorastaan raivostuttavalta ja lohduttomalta. Kuitenkin siihen voi sisältyä pieni viisaus.

Albert Espinosa menetti jalkansa, keuhkon, osan maksaa ja liikuntakyvyn syöpään sairastuttuaan. Ennen jalan amputaatiota hän päätti järjestää jalalle jäähyväisjuhlat. Paikalle kutsuttiin ihmisiä, jotka liittyivät jollain tavalla nuorukaisen jalkaan. Paikalle saapui mm. jalkapallomaalivahti, jonka taakse hän oli potkaissut yhden maalin ottelussa, erään tytön, jonka kanssa hän oli pitänyt jalkapeliä ja sedän, jonka kanssa hän oli käynyt vaeltamassa. Hän kuvaa juhlia yhdeksi parhaimmista juhlista.

Suremiseen ei nykyään annetta kunnolla aikaa. Ennen oli suruajat ja itkijänaiset, mutta nyt ihmisen pitäisi olla läheisen kuollessa kolmen päivän sairasloman jälkeen työterässä. Parisuhteesta pitäisi päästä kahdessa viikossa yli ja olla hetkessä taas Tinder-deiteillä ja "uutta matoa koukkuun" -lausetta hokemassa. Mitä tapahtui sille, että oli aikaa ja tilaa surra, pohtia menetystään ja kaikkea sitä, mitä se merkitsee? Tätä pohtii myös Espinosa.

Henriikka Rönkkönen kuvailee kirjassaan Bikinirajatapaus, kuinka jatkuvat pettymykset deittailussa voivat viedä burn outin partaalle. Nykyisin puhutaan jo deittiuupumuksesta, joka voi aiheuttaa työuupumuksen kaltaisia oireita. Kun pettymyksiä tulee liikaa, iskee kyynisyys ja turtuminen. Onko ihmistä luotu kestämään pettymyksiä sarjatulena ja siirtymään aina uudesta ihmisestä toiseen? Eikö ole normaalia, jos pettymyksen koettuaan vetäytyy parantelemaan sydäntään ja käsittelee kipunsa?

Espinosa kirjoittaa, että menetysten kautta voi oppia jotain. Pettymys parisuhteessa voi opettaa itsensä rakastamisen tärkeydestä ja haaveen kariutuminen opiskelupaikasta voi opettaa kärsivällisyyttä. Jotkut menetykset ovat huomattavia ja aiheuttavat suuria pettymyksiä. Jotkut sen sijaan eivät ole kummoisiakaan, vaikka ne pelottavat. Yksin jääminen voi pelottaa, mutta todellisuudessa elämä ei välttämättä ole niin kamalaa kuin oli kuvitellut. Espinosa neuvoo menetyksiin itsensä vakuuttamisen sillä, että ei menetä mitään, vaan saa menetyksen. Tärkeää on myös se, että oppii odottamaan asioita. Kaikkea ei aina saa helpolla ja nopeasti. Ehkä asioiden todellisen arvon tuntee vasta, kun on joutunut elämään niiden kanssa epätoivon läpi.

Menetyksen kohdatessaan ihminen tarvitsee tilaa surulle. Surutyöhön Espinosa neuvoo suhtautumaan seuraavalla kaavalla:

1. Pysähdy pohtimaan menetystäsi, kohtaa se.

2. Sure menetystäsi. Kutsu luoksesi ihmisiä, joilla on jotain tekemistä menetyksesi kanssa, pyydä heiltä neuvoa.

3. Itke (silmät ovat meidän yksityiset ja julkiset tuulilasinpyyhkimet).

4. Mieti, mitä voitat, mitä menetys antaa sinulle, ja anna itsellesi aikaa.

5. Muutamassa päivässä olosi kohenee, ja huomaat, mitä olet saanut menetykseltäsi.

"Menetykset ovat hyviä kokemuksia. Tiedän, että sitä on vaikea uskoa, mutta menetykset tekevät hyvää. Meidän on opittava menettämään. On ymmärrettävä, että kaiken sen, minkä saa, menettää enemmin tai myöhemmin. Hyväksyminen on nimittäin ajan kysymys, mutta menettäminen on periaatekysymys"

Sureminen helpottaa oloa. Kyyneleet lievittävät kipua ja poistavat stressihormoneja kehostamme. Kyyneleet näyttävät, mikä on ollut meille tärkeää. Menetykset voivat auttaa meitä määrittelemään arvojamme uudella tavalla. Kasvua voi olla itsestä uuden oppiminen, ihmissuhteiden syveneminen tai vaikka avun pyytämisen harjoittelu. Ensi kerralla kun koet menetystä, sure, itke ja sen jälkeen opi jotain.