Nouse nyt

Ulrika Björkstamin tarina on uskomaton. Ollessaan vielä alle kolmekymppinen, työlleen omistautunut nuori nainen, tapahtuu onnettomuus, joka pysäyttää hänen elämänsä yhdessä hetkessä. Suihkukone putoaa vain parinkymmenen metrin päähän Björkstamia Mexico Cityn miljoonakaupungissa, mikä aiheuttaa hänelle laajat palovammat ja johtaa vuosia kestävään parantumisprosessiin ja lukuisiin leikkauksiin.

Olen ollut aina kiinnostunut ihmismielen voimasta ja joustavuudesta, sisusta ja sitkeydestä. Vaikka on epätodennäköistä, että kohtaamme lentokoneonnettomuuden elämämme aikana, on monet Björkstamin läpikäymät teemat tuttuja meille jokaiselle elämän vastoinkäymisiä kohtaaville ihmisille. Siksi voin suositella lämpimästi kaikille tätä kirjaa.

Björkstam kuvaa kirjassaan avoimesti onnettomuuden aiheuttamia kipuja, palovammojen kanssa elämisen tuottamaa tuskaa ja oman ulkonäön muuttumisen hyväksymisen vaikeutta. Vaikka entisen elämän menettäminen aiheutti surua, ja olisi ollut helpompaa vain luovuttaa, Björkstam ymmärsi, että kenellekään ei olisi iloa siitä, jos hän makaisi pasiivisena sängyn pohjalla itseään säälien. Hän huomasi, että häntä ajoi eteenpäin pelko siitä, että hän olisi fyysisesti elossa, mutta henkisesti kuollut. Hän halusi olla elossa, ei vain elää.

"Minulla olisi nyt kaikki mahdollisuudet katkeroitua. Voisin käpertyä pieneksi mytyksi, painua kasaan, kutistua. Sulkeutua neljän seinän sisälle loppuiäkseni. Kukaan tuskin ihmettelisi tai soimaisi minua siitä. Mutta mitä elämää se olisi? Katkeroitumalla kaivaisin vain omaa kuoppaani entistä syvemmälle. Silloin olisin aivan yhtä hyvin voinut kuolla"

Jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään vaikeuksia, muutoksia ja kipuja. Björkstam uskoo, että elämän vastoinkäymiset, niin pienet ja suuret, tarjoavat meille mahdollisuuden kasvuun. Noissa tilanteissa meille tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omaa kuljettua elämänpolkua. Kohtaamalla vaikeat tunteet ja ajatukset, pääsee elämässä eteenpäin, ja lopulta tapahtuneesta voi löytää merkityksen. Kirjassa on monta arvokasta ajatusta, mutta mieleeni painui eniten tämä kohta kirjassa: "Minun varjoni on kaikkien nähtävillä. Traumaani en saa piiloon. Vaikka toipumiseni alussa usein itkin palaneita kasvojani ja toivoin, että kunpa edes ne olisivat säilyneet, alan oivaltaa, että siinä piilee myös yksi avain muutokseen. Kaiken muun voisin piilottaa, salata muilta, mutta en kasvojani. Mutta trauman poistaminen ei poista sitä. Sen kätkeminen juuri tekee siitä terveydelle haitallisen. Paradoksaalisesti se, että satuin polttamaan juuri kasvoni, on pakottanut minut kohtaamaan ja hyväksymään itseni ja muutoksen yhä uudestaan. Niin kivuliasta kuin se ajoittain on, niin paljon kuin toivoisin voivani välillä paeta tätä kaikkea ja piiloutua katseilta, ajattelen tämän pakotetun tosiasioiden kohtaamisen olevan minulle parempi. Jos piiloutuisin ja salaisisin arpeni muilta niitä häveten, ehkä piilosta kaivautuminen olisi voinut myöhemmin olla huomattavasti vaikeampaa". Jokaisella meillä on omat arpemme. Ehkä joskus on aika kohdata ne.

Omaan elämääni kolahti Björkstamin huomio siitä, että usein me jäämme kiinni ajatuksissamme siihen, mitä emme ole saaneet tai mistä olemme joutuneet luopumaan. Tuolloin voi jäädä huomaamatta kaikki se, mitä meillä vielä on. Ja myös uudet mahdollisuudet, jotka meille tarjoutuu. Kaikki kohtaavat elämässään haasteita. Tärkeämpää kuin se, mitä ne ovat, on se, kuinka niihin suhtaudumme.

"Niin usein jäämme kiinni siihen, mitä meiltä vietiin. Siihen, mitä emme koskaan edes saaneet, vaikka olimme niin suunnitelleet. Silloin helposti jää huomaamatta kaikki se, mitä meillä yhä on ja toisaalta ne uudet mahdollisuuden, joihin meille tarjoutuu tilaisuus. Ne eivät ehkä ole juuri niitä, joita olimme itsellemme aiemmin toivoneet, mutta se ei tee niistä yhtään huonompia. Elämä ei välttämättä ole sen parempaa tai huonompaa palovammojen kanssa. Se on vain erilaista. Menetettyä saa surra. Suru kertoo siitä, että menetti jotakin itselleen tärkeää. Mutta niin kauan kuin katseemme on kiinnittynyt yhteen asiaan, meiltä jää huomaamatta kaikki muu. Emme ehkä näe kaikkia niitä uusia mahdollisuuksia, joista voisimme löytää iloa ja toivoa"

Aina on toivoa. Joskus tarvitsemme vain vähän uskoa nähdä se.